Schönbergin
op. 25 – prolongaatiota vai ei? Käsitteiden sovellusalueiden rajankäyntiä
Yksi analyysikurssien "ongelma"
liittyy siihen, että opettajan tekee mieli valita esimerkeiksi sävellyksiä,
jotka mahdollisimman selkeästi havainnollistavat jotain teoreettis-analyyttistä
käsitettä tai näkökohtaa. Tällaiset jonkin näkökulman kannalta
"puhtaat" tapaukset eivät kuitenkaan välttämättä ole tyypillisiä tai
edes esteettisesti antoisimpia; eihän musiikin ensisijaisena tehtävänä ole
teoreettisten käsitteiden demonstroiminen. Oppimiemme käsitteellisten
työkalujen kuvausvoima voi vastaan tulevassa musiikissa olla osittaista, ja
käsitteet voivat vaatia modifiointia tullakseen käyttökelpoisiksi. Varsinaisen
analyyttisen työn lisäksi tarvitaan meta-analyysiä käytettyjen työkalujen
soveltuvuudesta.
Tämän kirjoituksen otsikko on mukailtu
Sävellys ja musiikinteoria ‑lehdessä aikoinaan (1997) julkaistusta
kirjoituksestani "Schönbergin op. 19/II – prolongaatiota vai ei?",
jossa ensimmäistä kertaa käsittelin kysymystä post-tonaalisesta prolongaatiosta
Joseph Strausin prolongaation käsitteelle asettamien ehtojen näkökulmasta.
(Nämä ehdot on esitelty tämän blogin Vers
la flamme -tekstissä.) Kuten muistaakseni jo tuolloin korostin, Strausin
ehdot voivat täyttyä vahvemmin tai heikommin, joten musiikki voi olla
strausilaisessa mielessä vahvemmin tai heikommin prolongatorista.
Pääargumenttini koski silloin rekisteriasettelun merkitystä: jos se otetaan huomion
esimerkkikappaleen (op. 19 nro 2) harmonioiden ja intervallien tulkinnassa,
voimme havaita ehtojen täyttyvän paljon vahvemmin, kuin mitä Straus omassa
joukkoteoriaan rajoittuvassa artikkelissaan esitti.
Tämänkertainen otsikko on sikäli
harhaanjohtava, että en käsittele kuin paria katkelmaa Schönbergin sarjasta op.
25. Tarkoitus on ensin vilkaista Giguen alkua ja sitten syventyä Preludin
avaukseen. Lisäksi prolongaation (tai
koristelun – kuvioinnin) ohella huomiota saavat monet muutkin kurssillamme
keskeiset käsitteet, kuten sentrisyys
ja muut sävelfunktiot. Myös dodekafonia eli rivitekniikka on tietysti tässä tärkeä käsite, onhan kyseessä
Schönbergin ensimmäinen täysin dodekafoninen opus. Dodekafoniaan liittyy
myötäsyntyisesti motiviikka ja kroomantäyttö; tässä tapauksessa on
suuri merkitys myös mosaiikki-tekniikalla.
Keskeisin kysymys koskee kuitenkin sitä, olisiko prolongaation käsite
sovellettavissa tai venytettävissä tavalla, josta on hyötyä tämän musiikin
hahmotuksessa.
Giguen
alku: sentrisyyttä ja sävelfunktioita (+ kroomantäyttöä, motiiveja…)
Muistaakseni Schönberg kertoi jossain saaneensa
kirjeen joltakulta, joka oli onnistunut selvittämään sarjan op. 25 verraten
monimutkaisen rivirakenteen. Luonteenomaiseen tapaansa Schönberg oli vastannut suunnilleen,
että älkää tutkiko sitä, miten sävellys on tehty, vaan sitä, mitä se on.
Dodekafonia on säveltäjän metodi, mutta järjestysperiaatteena se on vain pieni
– eikä useinkaan helposti havaittavissa oleva – osa siitä suhteistosta, jolla
on merkitystä musiikin hahmotukselle ja "toimivuudelle".
Musiikkianalyysi ei siten voi tyytyä pelkän rivirakenteen selvittämiseen. Päinvastoin
voi olla hyvä harjoitus kuvitella lähestyvänsä dodekafonista musiikkia, kuten
Giguen avausta (esim. 1), sellaisen kuulijan tai analyytikon näkökulmasta,
jonka käsitevarastoon dodekafonia ei lainkaan kuulu.
Esimerkki 1
Mitkä piirteet musiikissa todennäköisimmin
herättävät tällaisen kuulijan huomion? Yksi esille tuleva piirre on e- ja
b-sävelten toistuminen neljän ensimmäisen tahdin alussa ja lopussa. Vaikka
tahtiviivoja ei sinänsä kuulla, e:t ja b:t tulevat esille säveltoistojen ja
sforzatojen johdosta. Tämä vuorostaan on omiaan vahvistamaan havaintoa 2/2-tahtilajin
säännöllisyydestä, vaikka tahtien additiiviset alajaot ovatkin epäsäännölliset.
Laajemmalla aikavälillä voidaan puhua myös klassistisen nelitahtisesta muotoyksiköstä,
jopa hypermetristä, jota myös tahdit 5–8 vahvistavat.
E- ja b-sävelillä on siis erityisasema
musiikin jäsentymisessä alku- ja päätepisteinä. Voisi puhua polariteetista
kahden keskuksen tai kiintopisteen välillä, siis tietynlaisesta sentrisyydestä.
Usein kuulee sanottavan, että Schönberg kehitti rivitekniikan, jossa kaikki 12
säveltä ovat tasa-arvoiset, mutta tätä lausumaa ei kannata nielaista aivan
sellaisenaan. "Tasa-arvo" voidaan tietysti ymmärtää monella tavalla (niin
musiikissa kuin yhteiskunnassa), mutta ainakaan ei pidä paikkaansa, ettei
tietyillä säveltasoilla (tai ‑luokilla) tai niiden yhdistelmillä voisi
dodekafonisissa sävellyksissä olla erityisiä, jopa sentrisiä funktioita.
E- ja b-tason lisäksi melko helposti
havaittavaa erityistä merkitystä saavat des ja g, joiden muodostama tritonus
vilahtaa säännöllisesti tahdeissa 1–4 kolmannella kahdeksasosalla. Kuten
lukijan on helppo havaita, edellä käsitellyt sävelfunktiot – e:n ja b:n
kehystävä merkitys ja des–g-tritonuksen "välähtely" – säilyttävät
pätevyytensä myös tahdeissa 5–8.
Sävelfunktioiden tarkastelua voisi koettaa
laajentaa muihinkin sävelluokkiin, ja tietynlaista toistuvuutta onkin
havaittavissa; kuuntele esimerkiksi as–ges1-intervallia tahdeissa
1–2. Ilmeisin ja jatkuvin merkitys lienee kuitenkin e:llä ja b:llä sekä cis–g-parilla.
Vaikka kuvitteellinen analyytikkomme ei
tuntisi dodekafonian käsitettä, hän voisi toki tehdä huomioita myös tämän
käsitteen taustalla olevista periaatteista: kroomantäytöstä ja motiviikasta. Kaikki
12 sävelluokkaa esiintyvät joka tahdissa, ja niissä toistuvat samat
intervalliyhdistelmät transponoituina ja inversoituina. Nämä huomiot
johtavatkin suoraan dodekafoniseen rakenteeseen: tahdeissa 1–4 esiintyvät
rivimuodot P0, I6, I0 ja P6. Itse
asiassa koko opus 25 perustuu
yksinomaan näihin neljään rivimuotoon retroversioineen, joten käytössä on vain
kahdeksan rivimuotoa 48 mahdollisesta. Jokainen näistä rivimuodoista alkaa
e:stä ja päättyy b:hen tai kääntäen, ja sävelten 3 ja 4 välillä on aina g–cis-tritonus.
Havaitsemiemme sävelfunktioiden ja käytössä
olevien rivimuotojen välillä on siis läheinen yhteys. Joku voisi sanoa, että
sävelfunktiot aiheutuvat suoraan käytössä olevasta rivimuotojen kokoelmasta,
mutta tämä olisi hiukan epätarkkaa. Eihän rivitekniikan periaate sinänsä pakota
säveltäjää antamaan rivin alku- ja päätössävelelle mitään jäsennyksellistä
erikoisroolia tai muuta korosteisuutta. Giguen avauksessa – kuten usein
muuallakin tässä opuksessa – Schönberg on antanut rivirakenteen osua yksiin
jäsennyksellisen rakenteen kanssa, mihin lienee vaikuttanut sävellyksen luonne
uuden sävellystekniikan pioneerityönä. Schönbergiä näyttää inspiroineen
rivimuotojen tuoma mahdollisuus uuden järjestyksen luomiseen, ja hän on
tarttunut tähän mahdollisuuteen mahdollisimman yksinkertaisella ja selkeällä
tavalla.
Entä prolongaatio? Sävelfunktioiden
selvittäminen voi olla esityönä prolongaatiorakenteiden selvittämisessä, mutta
edellinen ei suinkaan välttämättä johda jälkimmäiseen. Havainnollista on
verrata Giguen alkua Balin saarelta
-analyysiin. Giguessa e ja b toimivat korosteisina kiintopisteinä samaan tapaan
kuin Bartókin mainitun kappaleen avauksessa gis, es, h ja ges, mutta näillä
tapauksilla on kaksi olennaista eroa.
Ensimmäinen ero liittyy Strausin ehtoihin 3
ja 4 (koristeluehtoon ja harmonia/äänenkuljetus-ehtoon) ja koskee muiden
sävelten suhdetta mainittuihin kiintopisteisiin. Balin saarelta -kappaleessa gis–es–h–ges-soinnun (gis-mp7)
ulkopuoliset sävelet liittyvät edellisiin säännöllisesti asteittain ja ne on
läheisyysperiaatteen (ks. Skrjabin-analyysi) nojalla luontevaa hahmottaa niiden
hajasäveliseksi koristeluksi. Giguen avausta on paljon vaikeampi hahmottaa
tietyn harmonian koristeluksi sointusävel–hajasävel-erottelun pohjalta.
Tällaista hahmotusta voisi ehkä yrittää ajattelemalla tärkeimpien
jäsennyspisteiden, e:n ja b:n, lisäksi toistuva cis–g-tritonus harmoniaan
kuuluvaksi, jolloin kyse olisi "vähennetyn septimisoinnun" e–g–b–des
kuvioinnista. Muut sävelet eivät kuitenkaan tunnu hevillä asettuvan tähän
ajatukseen normaalien tai luontevien hajasävelkategorioiden mukaisesti.
Erityisesti läheisyysperiaatteella ei näytä olevan paljon sovellettavuutta.
Toinen ero on siinä, että Balin saarella -kappaleessa
mollipienseptimisoinnun asemaa normatiivisena harmoniana vahvistavat sen muut
esiintymät. Kappaleen päätöstaitteessa sointu esiintyy d-tasolla, ja molemmat
transpositiotasot materialisoituvat blokkisointuina kadenssieleessä. Lisäksi
asiaa vahvistaa sointumuodon yleisempi merkitys Bartókilla. Schönbergin
opuksessa 25 taas vähennetty septimisointu ei koskaan tule sellaisenaan
kuuluville, eikä se ehkä oikein sopisikaan kappaleen harmoniseen miljööseen
(joskaan v7-sointu ei ollut Schönbergille sellainen tabu kuin Aarre
Merikannolle, kuten Schönbergin orkesterivariaatioita op. 31 kuunnellessa käy
nopeasti ilmi).
Kaiken kaikkiaan: on mielekästä ajatella,
että "v7-soinnun" e–g–b–des sävelillä on merkitystä jonkinlaisena
tukirakenteena, mutta näyttää kyseenalaiselta tulkita tämä niin, että kyseessä
olisi harmonia, jota kuvioidaan tai prolongoidaan.
Preludin
avaus
Avaussäkeen
raamitetrakordit e–g–b–des-soinnun kuviointina?
Edellä puhuin "luontevista
hajasävelkategorioista", mikä on tietysti epämääräinen käsite. Asiaan
vaikuttavat sekä yleiset hahmotusperiaatteet – kuten läheisyysperiaate ja
jotkin hahmopsykologian lait – että tyylikohtainen, kenties kappalekohtainenkin
konteksti. (Esimerkiksi kromaattiset appoggiaturat
ovat klassiikassa paljon idiomaattisempia ja tyylillisesti
"luontevampia" kuin barokissa.) Yleisesti analyytikon kannattaa
suhtautua kriittisesti "luontevuuden" tunteeseen (tai
"intuitioon"), sillä kyseessähän voivat olla vain luutuneet
ajatustottumukset, joita voi olla syytä koetella "epäluontevillakin"
tulkintavaihtoehdoilla. On kylläkin helposti määritettävissä yleisiä
hahmoperiaatteita, joiden nojalla Bartók-esimerkki on luontevammin
hahmotettavissa mp7-soinnun kuvioinniksi kuin Schönberg-katkelma v7-soinnun,
muttei välttämättä olisi hukkaan heitettyä aikaa koettaa lähestyä jälkimmäistäkin hahmotusta totunnaisia
hajasävelkategorioita venyttämällä tai uudenlaisia etsimällä. Vaikka tästä ei
ehkä muuta hyötyä olisikaan, se voisi havainnollistaa, kuinka kauas
perinteisestä kuvioinnista on etäännytty – ja myös auttaa analyytikkoa
pureutumaan musiikkiin: "vääräksikin" osoittautuvat
analyysimenetelmät voivat olla hyödyksi musiikin haltuunotossa.
Esimerkki 2
Jätän kuitenkin tässä Giguen rauhaan
tällaisilta yrityksiltä ja sovellan sen sijaan vastaavaa ajatusta Preludin (ja
siten koko opuksen) avaussäkeeseen (esim. 2), jossa tulkintaa luontevoittaa
ainakin läheisyysperiaatteen parempi sovellettavuus. Sävelet e, g, b ja cis/des
muodostavat nytkin esiin tulevan tukirakenteen. Oikean käden melodian alussa e2
korostuu lähtösävelenä ja g1 metrin ja edeltävän
rekisterihypyn johdosta. Väliin tuleva f2 on läheisyysperiaatteen
nojalla kuultavissa epätäydelliseksi sivusäveleksi (echappéeksi). Vasemman käden imitaatiossa korostuvat vastaavasti b
ja des. Kun vielä otetaan huomioon, että korollisia g1- ja
des-säveliä seuraavat toisiaan imitoivat tritonushypyt (g1-des2
ja des–g), on kummankin käden ensimmäinen nelisävelikkö (rivin ensimmäisen
tetrakordin kaksi transpositiota) suhteellisen luontevasti kuultavissa
e–g–b–des-soinnun kuvioinniksi esimerkissä 3 havainnollistetulla tavalla.
Esimerkki 3
Myös säkeen päätöksessä tulee esille e- ja
b-sävelten erityisfunktio raamisävelinä. Matala E on alaäänen viimeinen sävel,
ja ylä-äänen melodia päätyy b-säveleen, joka rekisterinsä johdosta assosioituu
vasemman käden avaussävelen kanssa. Tätä b-säveltä korostaa uusi, seuraavassa
säkeessä jatkuva säveltoistoele, niin että b saa säesolmumaisen liitoskohdan
merkityksen. Pieni b toimii myös rekisteriasettelun solmukohtana. Kuten
esimerkin 4 oikeassa laidassa on esitetty e–g–b–des–e-tukirakenteen sävelet
seuraavat toisiaan säännöllisesti yhdeksän puoliaskelen (suuren sekstin)
välein. Oikea käsi pysyttelee suurimmaksi osaksi pienen b:n yläpuolella, vasen
taas alapuolella, kun taas b itse on kummankin käden korostama asettelun keskipiste.
Esimerkki 4
Esimerkissä 4 on esitetty myös
läheisyysperiaatteeseen tukeutuva tulkinta suureen E:hen johtavalle
F–Fis–Es–E-kuviolle. F toimii E:hen johtavana epätäydellisenä sivusävelenä, ja
Fis ja Es koristavat edelleen F–E-kulkua kaksoissivusävelen tavoin. Koska myös
ensimmäinen f (t. 1, oikea käsi) toimi e:n epätäydellisenä sivusävelenä, tämä
näyttää vahvistavan ajatusta tietynlaisesta sävelfunktioiden pysyvyydestä.
Oikean käden vastaava h1–c1–a–b-kuvio voidaan tulkita
suunnilleen samaan tapaan, jos hieman tingitään läheisyysperiaatteesta ja
tulkitaan kehystävä h1–b-intervalli puoliaskelen korvikkeeksi. Siten
myös ces/h-sävelluokan kaksi esiintymää rinnastuvat toisiinsa funktioittensa
puolesta. Vasemman käden ces1 johtaa pois b-tasosta, ja oikean käden
sforzato-h1 johtaa sinne
takaisin. Tämän h1-sävelen voisi tietysti määrittää b:n
epätäydelliseksi sivusäveleksi (analogisesti F-E-kulun tulkinnan kanssa), mutta
koska huomiota herättävä rekisterillinen silta yhdistää sen edeltävään des2-säveleen,
on mielekkäämpää määrittää h1 lomasäveleksi des–h–b-kulussa.
Tässä lomasävelkulussa sekä des1–h1-
että h1–b-liike ovat (ainakin minun korvissani) helposti
kuultavissa, mutta ne havainnollistavat kahta erilaista äänenkuljetuksen
tulkinnan kriteeriä. Edellistä yhteyttä tukee rekisteri huolimatta artikulaatiopaussista. Jälkimmäistä taas tukee
h–c–a–b-kuvion artikulaation (tai ryhmityksen) yhtenäisyys huolimatta
rekisterisiirroksesta. Sävellykselliseltä kannalta h1-sävelen
rekisterisijaintia ja korosteisuutta näyttäisi motivoineen juuri halu luoda
yhteys ensimmäiseen tetrakordiin ja erityisesti sen des2-päätössäveleen
ja siten tasapainottaa väliin tullutta nopeaa melodista laskua.
Kysymys h1–b-kulun
äänenkuljetuksellisuudesta ja tähän liittyvä poikkeama läheisyysperiaatteesta
voi vielä kaivata lähempää tarkastelua. Yleensä olen olettanut, että
"pieni nooni" (13 puoliaskelta) toimii puoliaskelen korvikkeena
verraten helposti, helpommin kuin "suuri septimi" (11). Tämä johtuu
siitä, että edellinen on puoliaskelen laajennos ja jälkimmäinen käännös, joten
edellinen on puoliaskelelle hahmotuksellisesti lähempää sukua. Tämä periaate
tukee h1–c1–a–b-kuviota kehystävän h1–b-kulun
äänenkuljetuksellisuutta mutta ei anna vastaavaa tukea kuvion alun h1–c1-liikkeelle.
Tämän pikkuseikan merkitys tulkinnalle on vähäinen, sillä vaikka h1–c1-liikettä
ei pidettäisikään äänenkuljetuksellisena, c1 liittyy joka
tapauksessa asteittain päämäärä-b:hen, joten kysymys on vain siitä, koristaako
c1 h1–b-liikettä täydellisen sivusävelen tavoin vai
ainoastaan b:tä epätäydellisenä sivusävelenä. Tulkinnan perusteita pohdittaessa
voitaisiin yleisten hahmotusperiaatteiden lisäksi ottaa huomioon myös
sävellyskohtainen konteksti. Rivin viimeisen tetrakordin – Bach-motiivin
rapukäännös – voisi kenties ajatella muodostavan tässä sävellyksessä
idiomaattisen koristekuvion.
Ongelmia
keskimmäisen tetrakordin kanssa
Edeltävät esimerkit osoittavat, miten rivin
ensimmäinen ja kolmas tetrakordi ovat avaussäkeen kummassakin kädessä
suhteutettavissa ajatukseen e–g–b–des-soinnun kuvioinnista tai
prolongoinnista. Tulkinnan ulkopuolelle – esimerkissä 4 sulkuihin – on
toistaiseksi jätetty keskimmäinen tetrakordi. Esimerkissä 5 on viivoin
osoitettu mahdollisia äänenkuljetuslinjoja, joiden avulla voitaisiin pyrkiä
sisällyttämään myös keskimmäinen tetrakordi tulkintaan. Viivat osoittavat
sellaisia horisontaali-intervalleja, jotka läheisyysperiaatteen ja puoliaskelen
oktaavilaajennuksen perusteella voisivat toimia äänenkuljetuksellisina. Näiden
äänenkuljetuslinjojen perusteella on mahdollista
määrittää kaikille sävelille hajasäveliset funktiot e–g–b–des-soinnun
kuvioinnissa, mutta eri asia on, kuinka luonteva tai kuvausvoimainen tällainen
tulkinta on. Ainakin kolme kysymystä ansaitsee tässä huomiota.
Esimerkki 5
Ensimmäinen kysymys koskee merkittyjen
äänenkuljetusliikkeiden hahmotuksellista merkitystä tai luontevuutta. Lukija
lienee yhtä mieltä, että jotkut liikkeistä tulevat havainnossa paljon
todennäköisemmin esille kuin toiset. Esimerkiksi oikean käden g1–ges1–as1
on läheisyysperiaatteen sekä g1- ja ges1-sävelen metrisen
korostuksen johdosta helposti hahmotettavissa. Päinvastaisena esimerkkinä
vasemman käden b–A-suhde on rekisterillisesti epäyhteinen ja jää myös vaille
artikulaation tai ryhmityksen tukea; A-sävel ei tule esille tavalla, joka
tukisi sen rinnastumista alun b:hen. Siten tulkinta voi tältä osin vaikuttaa
kaukaa haetulta.
Toinen kysymys koskee muodostuvia
koristekuvioita. Kolme merkityistä neljästä äänenkuljetuslinjasta jää
"auki" siinä mielessä, että ne eivät johda e–g–b–des-soinnun
säveliin, joten niiden tulkinta pitäisi perustaa lähtösävelen epätäydellisiin
sivusäveliin. Jo aiemmissa esimerkeissä on epätäydellisiä sivusäveliä, mutta ne
ovat luonteeltaan joko hyvin paikallisia echappée-säveliä
(kuten alun f2) tai johtavat pääsäveleen yhtenäisen kuvion
välityksellä (basson F). Keskimmäiseen tetrakordiin sisältyy useita säveliä,
jotka eivät yhtä helposti hahmotu e–g–b–des-soinnun kuvioinniksi.
Kolmas kysymys koskee useiden
päällekkäisten äänenkuljetusliikkeiden keskinäisiä suhteita. Neljä
päällekkäistä toisistaan riippumatonta äänenkuljetuslinjaa tuottaa huomattavia
vaikeuksia hahmotukselle. Edellä olen pyrkinyt tutkimaan puhtaasti
lineaarisesta näkökulmasta, voiko avaussäe toimia e–g–b–des-soinnun
kuviointina. Tämä näkökulma on kuitenkin riittämätön prolongaation käsitteen
kannalta, koska huomioon olisi otettava myös vertikaalista ulottuvuutta
koskevat periaatteet, jotka liittyvät Strausin ehtoihin 1 ja 2,
konsonanssi–dissonanssi-ehtoon ja sointuaste-ehtoon.
Tonaalisessa musiikissa yksi sointu tulee
tuskin koskaan neljän päällekkäisen kuvion koristelemaksi ilman
sointuvaihdoksia. Toisaalta sointukulut mahdollistavat monta päällekkäistä
linjaa yhden soinnun prolongoinnissa. Esimerkiksi I–V7–I-kulkuun
saattaa sisältyä neljä yhtäaikaista lineaarista tapahtumaa, kuten ^3–^2–^1,
^5–^4–^3, ^1–^7–^1 ja basson ^1–^5–^1. Sointuvaihdoksien yhteydessä tapahtuu
usein myös niin, että kaikki äänet eivät muodosta yhtä selkeästi prolongoitavaa
harmoniaa lineaarisesti koristavia kulkuja. Esimerkiksi I–IV6–I6-kulku
saattaa prolongoida I astetta, vaikka bassokulku ei osallistukaan I asteen
koristeluun vaan selittyy Schenker-analyysissä yleensä ^3–^4–^5-lomasävelkulun
konsonoivana tukena.
Kun mietitään kysymystä prolongaatiosta,
pitäisi siis kysyä, voisivatko Preludin avaussäkeen ne ainekset, jotka eivät
selity kovin luontevasti e–g–b–des-soinnun kuvioinniksi, saada selityksensä vertikaalista
ulottuvuutta koskevista periaatteista. Olisiko määritettävissä jokin
teoskohtainen konsonanssi–dissonanssi-normisto, joka täydentäisi esitettyjä
lineaarisia suhteita avaussäkeen keskimmäisen tetrakordin prolongatorisessa
selityksessä? Ei ole ainakaan helposti nähtävissä tapaa, jolla tähän
kysymykseen voisi vastata positiivisesti, mikä viittaa siihen suuntaan, että
loppujen lopuksi tätä musiikkia ei
voi pitää vahvasti prolongatorisena.
Prolongaatio
ja mosaiikki
On hyödyllistä verrata prolongaatioon
perustuvaa analyysiyritystämme sellaiseen, jonka pohjana on aivan toisenlainen
käsite: mosaiikki. Tätä käsitettä on
tämän Schönbergin kappaleen yhteydessä käsitellyt Richard B. Kurth
artikkelissaan "Mosaic Polyphony: Formal Balance, Imbalance, and Phrase
Formation in the Prelude of Schoenberg's Suite, Op. 25" (Music Theory Spectrum 14 [1992]:
188–208). Mosaiikki viittaa sellaiseen kahden rivimuodon väliseen suhteeseen,
jossa kumpikin rivimuoto ajatellaan rakentuvaksi samoista palasista eri
järjestykseen pantuina. Palaset sisältävät yleensä pari kolme säveltä, jotka
esiintyvät rivimuodoissa peräkkäin tai lähellä toisiaan. Tässä tapauksessa
jokaisessa palasessa on kaksi säveltä, eikä peräkkäisyyden vaatimuksesta pidetä
aivan tarkkaan kiinni.
Schönbergin sarjassa rivimuoto P0
voidaan asettaa mosaiikkisuhteeseen sekä muodon P6 että
muodon I6 kanssa, ja molemmilla on musiikillista merkitystä.
Esimerkki 6 havainnollistaa hakasin rivimuotojen P0 ja P6
välistä suhdetta avaussäkeessä. Tavat, joilla kunkin palasen kaksi esiintymää
assosioituvat toisiinsa, ovat osittain tuttuja edeltävästä kuviointia ja
sävelfunktioita koskevasta tarkastelusta. Siten palasen 1 esiintymät liittyvät
f:n rooliin tukipiste-e:n epätäydellisenä sivusävelenä ja palasen 5 esiintymät
vastaavaan suhteeseen b:n ja h/ces-tason välillä. Toisiaan imitoivat
g–des-tritonukset muodostavat palasen 2.
Esimerkki 6
Mosaiikki-käsite valottaa kuitenkin myös
sellaisia yhteyksiä, jotka edeltävässä analyysissä ovat jääneet huomiotta.
Palaset 3 ja 6 ovat laskevia pieniä terssejä, jotka esiintyvät sellaisenaan
kummassakin äänessä, joten niiden voidaan kuulla eräänlaista mikro-imitaatiota.
Erityisen voimakas on assosiaatio vasemman käden c–A- ja oikean käden c1–a-liikkeen
välillä, sillä niiden metriset asemat vastaavat toisiaan. Äänten välillä
voidaan kuulla vuoropuhelu: tahtien 2 ja 3 rajalla väliäänen c ja a ikään kuin
ehdottavat liikettä d–as-tritonukseen, mutta kuin korjauksena tälle ylä-ääni
suuntaa sitten b:hen tämän sentrisen merkityksen vahvistaen. Siten
mosaiikki-käsitteeseen perustuva tarkastelu täydentää prolongointiin tai
kuviointiin perustuvaa käsitystä sävelfunktioista. C–a-sävelparit selvästi
rinnastuvat mielekkäällä tavalla toisiinsa, samoin kuin as–d-tritonuksetkin
(palanen 4), vaikka on osoittautunut vaikeaksi sisällyttää niitä
prolongaatioanalyysiin.
Loppupohdintaa
Vastauksena otsikon kysymykseen toteaisin,
että yrityksistä huolimatta emme saaneet edes avaussäettä täysin vakuuttavasti
käärityksi siistiin prolongatoriseen pakettiin, mutta yritykset eivät silti ole
olleet hedelmättömiä. Tällaisista yrityksistä voidaan nähdä olevan kahdenlaista
hyötyä. Ensinnä analyysi saattaa tavoittaa jotain niistä suhteista, joilla
todella on merkitystä musiikin sävellykselliselle muotoutumiselle ja
mielekkäälle hahmotukselle. Ainakin "lomasävelisen" des–h–b-kulun
merkitys saa vahvistusta myös jatkossa, kun ylä-äänen voidaan kuulla ensin
kapuavan kromaattisesti takaisin des2-tasolle (b–ces2–c2–des2,
t. 3–5), mitä seuraa kulun kiteytynyt, samassa rekisterissä pysyttelevä
esiintymä (des2–ces2–b2). Toiseksi: sikälikin
kun analyysimenetelmä on "väärä", se voi silti johtaa analyytikkoa,
muusikkoa tai kuulijaa musiikin – ja myös sen "oikeasti" merkittävien
piirteiden – intensiivisempään mieltämiseen.