:Tämä kappale on ollut esillä analyyttisessä kirjallisuudessa lukuisia kertoja. Tässä en kuitenkaan tee juurikaan kirjallisuusviitteitä. Julkaistuissa analyyseissä on paljon päällekkäisyyksiä sekä toistensa kanssa että varmasti myös tämän tekstin kanssa, mutta tätä vyyhteä ei ole tarkoituksenmukaista purkaa tässä.
Lähtökohta: [0156] ja [0167]
Osan alussa viulujen tremolot esittävät kaksi sointua, joista ensimmäinen (h1–f2–c3–e3) palaa pizzicato-sointuna tahdin 2 lopussa ja toinen (c2–f2–h2–fis3) horisontalisoituu laskevaksi melodianpätkäksi tahdissa 3. Sävelluokkajoukkoina nämä ovat transpositioita Balin saarelta -kappaleen Z- ja X- joukoista, ja tulen käyttämään niistä samoja nimityksiä. Z = {h, c, e, f} ja X = {h, c, f, fis}. Joukkojen jäsenet on tässä lueteltu ns. primaarimuodon mukaisessa järjestyksessä. Primaarimuoto voidaan lukea intervalleista (puoliaskelissa mitattuna), jotka näissä joukoissa muodostuvat suhteessa h:hon, siten Z:n joukkoluokan primaarimuotomerkintä on [0156] ja X:n [0167].
Samoin kuin Balin saarelta -kappaleessa, Z:aan ja X:ään kuuluu kolme yhteistä jäsentä (h, c, ja f), joista h ja c vuorottelevat sointujen asettelussa keskinäistä järjestystään. Lisäksi Z:aan kuuluu e ja X:ään fis. Webern kiinnittää tähän erottavaan tekijään erityistä huomiota sijoittamalla sen sointuliikkeen ylä-ääneen ja toistamalla sen kaikuna alttoviulun huokaavassa e–fis eleessä (t. 2 ja 3).
Z:n ja X:n keskinäiset suhteet musiikin eleytyksessä ansaitsevat tarkan kuuntelun. Kun tremolo-ele etenee Z:sta X:ään ja alttoviulun huokaava kaiku vahvistaa ylä-äänen e–fis-kulun, syntyy vaikutelma X:stä päämääränä, melkein kuin Z purkautuisi X:ään. Vaikutelmaa ei ainakaan heikennä se, että e kuulostaa perinteisessä mielessä dissonoivalta sellon es-säveltä vasten, fis (= ges) taas konsonoivalta – vaikka emme post-tonaalisessa yhteydessä tietysti voikaan luottaa perinteisen konsonanssi–dissonanssi-käsityksen pätevyyteen.
Vaikutelma kuitenkin kyseenalaistuu, kun Z palaa tahdin 2 lopussa pizzicato-sointuna, joka eleenä voidaan luonnostaan kuulla lopettavaksi. Näin tahdit 1–2 ehkä sulkeutuisivatkin kokonaisuudeksi, jossa sointukulkuna on Z–X–Z; ylä-äänessä voidaan kuulla e–fis–e sivusävelkulku. Tässä hahmotuksessa X ei siten olekaan päämäärä, johon Z suuntautuu, vaan Z:n sivusointu.
Vaikutelma muuttuu kuitenkin vielä kerran, kun tahti 3 avaa X:n melodisesti ja myös jatko selvästi käsittelee X:ää. Siten pizzicato-soinnun Z:n voidaan sittenkin, jälkikäteen, kuulla suuntautuvan avaussoinnun tavoin X:ään. Olennaista on huomata, miten vaikutelma vaihtuu ajan mukana jokaisen uuden eleen myötä. Musiikki ikään kuin epäröiden tunnustelee, kumpi soinnuista muodostuu ensisijaiseksi, kunnes tahti 3 tuo jonkinasteisen ratkaisun ottamalla X:n päättäväisempään käsittelyyn. Tätä vaikutelmaa heijastaa myös zögernd-esitysohje (epäröiden) tahdin 2 Z-soinnun kohdalla. Lisäksi tämän Z:n epäröivyyttä vahvistaa se, että samaan aikaan vielä soi X-sointuun kuuluva alttoviulun fis.
(Myös tonaalisessa musiikissa on tavallista, että vaikutelma sävelten rakenteellisista suhteista muuttuu ajan myötä. Esim. Bachin WTC I -kokoelman Es-duuri-fuugassa kolmannen neljäsosan b kuulostaa ensin I–IV–I soinnutetun sivusävelkuvion b–c–b päätökseltä, mutta paljastuu sitten lomasäveleksi IV asteelta V7/V-sointuun johtavassa c–b–a-kulussa.)
Muodosta ja tekstuurista
Kesuurat ja tekstuurin muutokset jakavat osan kolmeen taitteeseen: t. 1–6, 7–10 ja 11–13. Muodontaa selkiyttää myös se, että jokainen taite päättyy samaan yksiääniseen, eri korkeuksille transponoituun ylöspäiseen sävelkulkuun, jolle tässä kontekstissa muodostuu päätöseleen funktio. Seuraavassa kutsun tätä elettä paremman puutteessa "päätösluraukseksi" (vaikka tämä nimitys ei tavoitakaan kahden ensimmäisen esiintymän äußerst ruhig -sävyä). Pizzicato-sointu, joka on luonnostaan helppo kuulla päätöseleeksi, palaa toiseksi viimeisessä tahdissa koko kappaleen päätöstä vahvistamaan.
Myös tahtien 2 ja 3 välillä voidaan kuulla rajakohta pizzicato-soinnun ja sitä seuraavan tekstuurinvaihdoksen johdosta. Säveltaso-organisaatiolle keskeinen Z–X-liike muodostaa kuitenkin niin vahvan sillan rajakohdan yli, ettei tahdeista 1–2 muodostu itsenäistä taitetta vaan lähinnä johdanto-osuus ensimmäiseen taitteeseen.
Tahtien 1–2 jälkeen ensimmäisessä taitteessa on tihenevästi imitoivaa tekstuuria, jossa esiintyy kaksi aihetta: alaspäinen X:ään perustuva fis–h–f–c (vl. I ja II, vc.) ja sen päätösintervallin raameihin jäävä c–f–des–c–d–cis (vc. ja vl. I). Jälkimmäinen aihe palaa rekisteriin uudelleen aseteltuna kolmannessa taitteessa, jolla siten on jossain määrin kertaava funktio. Koska kuitenkin kerratuksi tulee vain ensimmäisen taitteen jälkimmäinen aihe ja sekin rekisterikäsittelyn vieraannuttamana, kertaus jää viitteelliseksi; voisi ehkä puhua kertauksen varjosta.
Kontrastina ääritaitteiden imitoivalle tekstuurille välitaite (t. 7–10) on selvästi homofoninen. Ensiviulun ylärekisterimelodiaa säestää ostinatosta ja pitkistä äänistä koostuva harmoniapohja.
Avaustaite: Z, X ja krooman täydentyminen
Joukkoluokkien [0156] ja [0167] keskeisyys avauksessa motivoi joukkoteoreettisesti orientoitunutta analyytikkoa metsästämään samojen joukkoluokkien esiintymiä myös jatkosta. Tämä tuottaakin runsaan saaliin:
Ylimmän (a)-systeemin paksuviivaiset laatikot kuvaavat [0167]-luokan esiintymiä, katkoviivalaatikot taas [0156]-luokan esiintymiä. Rivillä (b) joukot on esitetty tiiviimmässä rekisteriasettelussa ja nimetty alkuperäisten X:n ja Z:n transpositioina. Vaikka tämä kertoo jotain X:n ja Z:n merkityksestä intervallikielen yhtenäisyydelle, kuva voi olla hieman kaoottinen. Rivi (c) pyrkii keskittymään olennaisimpiin, selkeimmin tekstuurista erottuviin joukkoihin. Nämä joukot kattavat koko avaustaitteen sävelmateriaalin lukuun ottamatta alun matalaa es-säveltä ja osaa päätöslurauksesta.
Sekä (b)- että (c)-riviltä voidaan havaita, että käytetyt joukot muodostuvat kvartin tai tritonuksen (intervalliluokan 5 tai 6) etäisyydellä toisistaan olevista puoliaskelista. Kappaleen kuluessa nämä puoliaskelet liikkuvat itse puoliaskelittain, joten uudet X:n ja Z:n transpositiotasot poikkeavat edellisistä 1:llä jompaankumpaan suuntaan. Ratkaiseva momentti uusien transpositiotasojen esittelyssä on tahdin 4 alku, jossa tunnustellaan kromaattista sävelluokka-avaruutta hieman molempiin suuntiin. Melodian h–e–b–f-kulku muodostaa T11X:n ja säestävä g–cis–fis–c-sointu T1X:n. Uusina sävelluokkina tulevat mukaan cis, g ja b tässä järjestyksessä. (Melodian h–e–b–f-kulku on alkuperäisen fis–h–f–c-kulun alakvinttitranspositio, millä perusteella transpositiotaso olisi T5 [5 puoliaskelta ylös = 7 alas]. Koska [0167] on T6-invariantti, myös T11 on oikea merkintä ja havainnollistaa paremmin transpositiotasojen puoliaskelittaista heilahtelua.)
Näiden T-tasojen heilahtelujen jälkeen X palaa alkuperäistasolla tahdin 4 lopussa sellossa, mitä seuraa T1Z:sta lähtevä toinen aihe. Tahdin 5 lopun segmentointi voi (a)-kohdassa vaikuttaa hiukan epäluontevalta, mutta olennaista on, että g ja d (uusi sävelluokka) ilmentävät jälleen puoliaskelittaista nousupyrkimystä sävelluokka-avaruudessa. Kuten (c)-rivi osoittaa, käytetty sävelaineisto voidaan katsoa yhdistelmäksi T1X:stä ja T2Z:stä.
(((Hyvä tähän kohtaan liittyvä täsmällisempi harjoitustehtävä on määrittää tahdin 4 lopusta tahdin 6 alkuun johtavan polyfonisen satsin kaikki kolmisäveliset yhteissoinnit joukkoluokkina ja miettiä näiden suhdetta joukkoluokkiin [0156] ja [0167].)))
Tahdin 6 lurauksessa on osajoukkona T1X, mutta tämän lisäksi on muuta, X:stä ja Z:sta poikkeavaa sävelluokka- ja intervalliaineistoa. Voidaan tietysti kysyä, onko T1X:n poimiminen lurauksesta ylipäätään mielekästä. Hahmotus on sikäli johdonmukainen, että sekä e–fis- että h–cis-kokoaskelesta on otettu mukaan jälkimmäinen sävel, jolle voidaan ajatella edellisen pyrkivän. Tätä ajatusta vahvistaa se, että e–fis-kulku on tuttu avauksen Z–X-parin ylä-äänestä ja tämän alttoviulukaiusta, jossa fis hahmottui päämääräksi.
Toisaalta lurauksen sävelluokkasisältö liittyy kokonaisuudessaan tähänastisiin tapahtumiin. E–fis-kulkua kehystää c–h-yhdistelmä, joka on tuttu avauksen Z- ja X-sointujen nooni–septimi-vuorottelusta. Lurauksen alku, c–e–fis–h, viittaa siten sävellyksen avaukseen, kun taas jatko, cis–g–b, kertaa tahdeissa 3–4 ilmaantuvia uusia sävelluokkia niiden ilmestymisjärjestyksessä. Tämä logiikka kantaa taiterajan yli, sillä seuraava sävelluokka avaustaitteessa on d (t. 5), joka palaa musiikkiin heti lurauksen jälkeen välitaitteen aluksi (t. 7). Tässä mielessä lurauksen cis ja g siis joka tapauksessa kertaavat aiempaan T1X:ään liittyvää puoliaskelista nousua sävelluokka-avaruudessa, vaikka emme ajattelisikaan, että tämä joukko itsessään tulee lurauksessa – tai sen b-säveltä edeltävässä osuudessa – hallitsevaan asemaan.
Päätöstaite: prosessi jatkuu
Sivuutan tässä vaiheessa välitaitteen sen päätösluraukseen asti. Tästä lurauksesta (t. 10) löytyy X alkuperäistasolla, samalla logiikalla kuin edellisestä T1X. Paluuta lähtötilanteeseen vahvistaa lurauksen ylin sävel es, joka avauksessa esiinty alinna. Näin yhdistyvät toisiinsa kaksi rekisterillisesti korostettua säveltaso-elementtiä, jotka pelkkään Z:aan ja X:ään perustuvassa analyysissä ovat jääneet huomiotta. Vaikka lurauksen lopun "vähennetty kolmisointu" (joukkoluokka [036]) kontrastoi intervallisisältönsä osalta X:n ja Z:n kanssa (joissa ei ole lainkaan intervalliluokkaa 3), se todellisuudessa on ollut melko vahvasti kuuluvilla jo tahdissa 2 matalan es-sävelen ja X-soinnun ääriäänten (c ja fis) yhdistelmänä.
Kokonaisuudessan tahdin 10 luraus toistaa tahtien 1–2 sävelluokkasisällön a-sävelellä vahvistettuna (mukana on jälleen kerran myös e–fis-askel). Sävelluokkasisällön kannalta tämä vahvistaa ajatusta päätöstaitteesta kertauksena. Vaikka itse päätöstaite alkaa suoraan tahtia 5 vastaavasta T1-tasoisesta tilanteesta, sävelluokkasisällön osalta kertautuminen alkaa jo sitä edeltävästä, avaukseen assosioituvasta T0-tasoisesta tilanteesta. T1-tasoa seuraa T2X pizzicato-sointuna ja tätä edelleen T3X:n sisältävä loppuluraus. Näin päätöstaite jatkaa transpositiotasojen puoliaskelittaista nousua avaustaitetta pitemmälle, ja osan loppu ikään kuin livahtaa pakoon lähtötilanteesta (flüchtig).
Transpositiotasoja koskeva prosessi tulee siinä mielessä täydelliseksi, että X-joukon käytössä olevat transpositiotasot käsittävät kaikki krooman sävelet. Jos ajatellaan X:n koostuvan kahdesta puoliaskelsuhteisesta tritonuksesta, käytössä olevat transpositiotasot ja niiden muodostama polku voidaan havainnollistaa näin:
X:n laajennoksia (?)
Tahtien 1–3 "epäröivää" liikettä Z:sta X:ään seuraa X:n pääsy valloilleen horisontalisoituna melodia-aiheena. Tämän lisäksi X:n voidaan hahmottaa hallitsevan myös laajempaa sävelhahmoa, kuten seuraavassa kaaviossa kvasi-schenkeriläisesti havainnollistetaan. Alkuperäisen X-soinnun ylemmät sävelet, fis ja h, tulevat esille ylärekisterissä pintatason X-esiintymien avaussävelinä (t. 3–4). Alemmat sävelet, c ja f, toimivat näiden pintatason esiintymien matalina päätössävelinä, minkä lisäksi niiden hahmotuksellista voimaa vahvistaa niiden asema tahdin 5 aiheen raamina. Tässä yhteydessä on syytä viitata myös kirjallisuuteen: ajatus tästä laajennoksesta on esitetty Brian Alegantin ja Donald McLeanin artikkelissa "On the Nature of Enlargement" (Journal of Music Theory 45 [2001]: 31–71).
Kaavioon on merkitty avonaisin nuotinpäin vielä tätäkin laajempi X:n projektio. Ylärekisterin fis–h-suhde ilmenee myös avaustaitteen ja välitaitteen painokkaimpien ylä-äänisävelten välillä. Matalampien sävelten c–f-suhde taas ilmenee taitteiden päätöslurausten lähtösävelten välillä, minkä lisäksi c ja f ovat taitteiden alimmat sävelet.
Tässä yhteydessä en pyri selvittämään teoreettisesti näiden laajennosten luonnetta suhteessa prolongaation käsitteeseen. Riittää, kun todetaan, että korkeat fis ja h ja matalammat c ja f tulevat rekisterinkäytön, artikulaation ja painotusten johdosta vahvasti esille, minkä lisäksi aiheenkäsittelyn parallelismit vahvistavat fis–h- ja c–f-suhdetta.
Rekisteriasettelusta
Vaikka edellä on käsitelty X:ää ja Z:aa sävelluokkajoukkoina, niiden alkuperäisellä rekisteriasettelulla on tietty erikoismerkitys. Tämä ilmenee myös edellä käsitellyissä X:n laajennoksissa, jossa rekisterillinen järjestys säilyy alkuperäisen kaltaisena (ylhäältä lukien fis–h–f–c). Oheisessa kaaviossa on esitetty pari pintatason tilannetta, jossa alkuperäisten sointujen rekisteriasettelu toistuu. Tämä on osoitettu vierekkäisten sävelten välisiä rekisterillisesti järjestettyjä intervalleja kuvaavin numeroin. Numerot ilmaisevat sävelten välisen intervallin puoliaskelissa, niin että 12:t eli oktaavit on vähennetty pois.
Mielenkiintoinen kahta pizzicato-sointua (t. 2 ja 12) yhdistävä piirre on, että kumpikin yhdistyy samaan aikaan soivaan fis-säveleen niin, että muodostuu ikään kuin synteesi avaussoinnuista niiden alkuperäisessä asettelussa. Kummassakin tapauksessa alkuperäisen X:n intervallikaava 5–6–7 esiintyy neljän alimman sävelen välillä ja alkuperäisen Z:n 6–7–4 neljän ylimmän sävelen välillä.
Pysyviä säveliä, sävelluokkia ja niiden yhdistelmiä
Vaikka kaikkia kahtatoista säveltä käsiteltäisiin "tasa-arvoisina", se ei merkitse, etteikö niillä ja niiden yhteenliittymillä voisi olla erilaisia pysyviä funktioita. Tällaisten funktioiden selvittäminen on tärkeä osa post-tonaalisen musiikin analyysiä. Edellä käsitellyt säveltaso-organisaation piirteet ovat tietysti jo paljastaneetkin tällaisia funktioita. Ajatus X.stä perustasona (T0) ja huomiot sen levittymisestä ja rekisteriasettelun pysyvyydestä kertoo jo paljon sävelten (tai sävelluokkien) fis, h, f ja c rooleista ja niiden pysyvyydestä. Yksittäisten sävelten erikoismerkitykset eivät kuitenkaan kytkeydy pelkästään transponoimattoman X-joukon suositummuusasemaan:
Fis-sävelellä on huomiotaherättävä erikoismerkitys ylärekisterin kiinnekohtana myös osan loppuvaiheissa, joissa T0X-joukosta on irtauduttu. Tahdin 11 kolmiäänisessä satsissa fis on nostettu alkuperäisestä väliäänen asemastaan (t. 5) ylimmäksi, ja fis myös päättää osan päätöslurauksen ylimpänä sävelenä. Vaikka X:n transpositioihin perustuva kehityskulku irtautuu loppua kohti lähtökohdastaan, pysyvä korkea fis luo tästä riippumattomana säveltaso-organisaation osatekijänä kytköksen alun ja lopun välille.
Es-sävel (tai -sävelluokka). Es tulee rekisterin korostamana esille ensin tahtien 1–2 matalana sävelenä, sitten välitaitteen lakisävelenä (t. 8). Voidaan ajatella, että es ikään kuin pyrkii liittymään X:ään sekä avauksen paikallisessa harmoniassa että X:n laajimmassa projektiossa. Välitaitteen c–es-yhdistelmä toistuu kaikuna oktaavia matalammalta taitteen päätöslurauksen lopuksi. Koko osan viimeinen intervalli es–fis yhdistää toisiinsa kaksi rekisterillisesti korostettua sävelluokkaa.
H–c-vuorottelu saa alkunsa alun Z- ja X-sointujen väliäänissä ja otetaan päähuomion kohteeksi välitaitteessa (t. 7–9). Tämä sopii hyvin yhteen sen X:n laajennokseen liittyvän ajatuksen kanssa, että toisen taitteen ylä-h on peräisin X-soinnun ylimmän intervallin murrosta (fis–h).
Välitaite
Tunnollisuuden vuoksi pitäisi kai käsitellä välitaitettakin. Edellä on jo kytkettykin monia sen sävelsuhteita muualla vallitseviin. Uusi sävelluokka gis (t. 8) muodostaa ostinaton ylimpänä toistuvan d:n kanssa tritonuksen, joka valmistaa ennalta X-joukon T2- ja T3-tasoja. Tämän gis-tason yhteyttä tulevaan vahvistaa se, että ennen taitteen päätöslurausta jää ilmaan gis–c-intervalli (t. 9), johon sitten tartutaan koko osan päätöslurauksen aluksi.
Välitaitteen harmoninen yleissävy terssivaltaisuuksineen on selvästi vastakkainen Z- ja X-maailmaan nähden. Kun edellä on hellittämättä tiristetty esiin säveltaso-organisaation moni-ilmeistä tiukkuutta, kenties on kuitenkin jo tässä vaiheessa aika höllätä ja tyytyä vain ihailemaan sitä kaunista puoliaskelista äänenkuljetusta, joka uuteen so zart als möglich ‑sävyyn johtaa:
Möglichst viele zusammenhänge sollen geschaffen werden, und daß es viele Zusammenhänge sind, werden sie zugeben müssen! (Anton Webern)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti